Muistelmia isästäni Tauno Kaarnasta muistotilaisuudessa syksyllä 1989

Tauno Kaarna

- 13.1.1911 Nuijamaa
- 24.8.1989 Lahti


ISÄN MUISTO

Hyvät ystävät, arvoisat vieraat

Tänään varmaan meidän kaikkien mielessä liikkuu muistoja isästämme, Taunosta, hänen elämästään ja elämäntyöstään.

Vanhimmilla teistä, Lappeenrannan, Nuijamaan ja Pällin suunnilta kotoisin olevilla lapsuudenystävillä, naapureilla ja sukulaisilla on omat muistonsa. Ehkä joitain pikkusattumuksia vaikka heinätalkoissa, kanavan varrella, kauppamatkoilla Lappeenrantaan tai Viipuriin, tanssireissuilla, sotarintamilla. Niistä ajoista äitimme tietää eniten, meidän poikien muistot liittyvät sodanjälkeiseen elämään...

Isä, Tauno, oli jo nuorena miehenä, ennen naimisiinmenoaan hyvin päättäväinen, määrätietoinen ja aikaansaava. Isä suunnitteli 30-luvulla kotitilansa uuden päärakennuksen, Kokkilan kylän Kaarnan talon, ja rakensi sitä yhdessä sisarustensa ja talkooväen kanssa. Myöhemminkin isä "leikki arkkitehtiä" - hän piirsi myös Lahteen Purokadulle 60-luvun alussa rakennetun kotimme, tiilisen omakotitalon lujalle kallioperustalle.

Isän luovuus tuli esiin monin tavoin. Hän innostui vanhoilla päivillään 70-vuotiaana maalaamaan ö]jyväritauluja. Muutaman vuoden kuluessa hän teki lähes 20 taulua. Meillä kaikilla pojilla ja joillakin sukulaisillakin on kotinsa seinällä kaunis suomalainen järvi- tai metsämaisema pysyvänä muistona isän taiteellisista lahjoista.

Luovuus on myös kekseliäisyyttä. Isän ajatus lensi korkealle. Hän suunnitteli jo yli 30 vuotta sitten nestemoottorin ja haki sille patenttia, pohdiskeli energian tuottamisen ongelmaa, laine- ja virtausvoimaloita yms. Ja nämäkin ajatelmat syntyivät "talonpoikaisjärjellä" - ilman teknistä koulutusta tai kokemusta.

Tieto on valtaa ja isä oli hyvin tiedonhaluinen ja kiinnostunut erilaisista ilmiöistä. Ellei hän jotain asiaa riittävästi hallinnut, hän pyrki sitä itselleen selvittämään. Avuksi tähän selvitystyöhön me pojat lahjoitimme isälle hänen 75-vuotissyntymäpäivänään 11-osaisen tietosanakirjasarjan, mistä löytyi vastaus vaikeisiinkin kysymyksiin. Tietämyksensä isä toi myös esiin ja hän antoikin meille pojille usein neuvojaan.

Kun isän elämänkaarta ajatellaan, se jakautui muutamaan selkeään jaksoon:

- Syntymästä nuoruuteen saakka isä asui ja työskenteli kotitilalla Nuijamaalla. Välillä hän oli vanginvartijana Konnunsuolla.

- 1936 isä meni naimisiin ja muutti äidin kanssa Viipuriin - ensin autonkuljettajaksi leipomoon. Vuotta myöhemmin hän ryhtyi yhdessä Eino-veljen kanssa itsenäiseksi yrittäjäksi, kuorma-autoilijaksi ostaen uuden Chevroletin. Tuohon aikaan autokoulu oli päiväkoulu ja se kesti 3 kk. Ammattiajokortin saamiseksi myös autonkorjausta harjoiteltiin käytännössä.

Armeijan isä kävi Lappeenrannassa Hämeen Ratsurykmentissä punaiset pussihousut ja luurankotakki asunaan. Hän oli Viipurissa 1/2 vuotta lääkintäkoulussakin ja sotilasarvoltaan alikersantti. Joskus isä kertoili meille pojille hevosista ja ratsastustaidoistaan.

Sodassa isä oli autoineen rintamalla kuljettaen Kannaksella sekä ammuksia etulinjaan että ajaen erilaisia huoltojoukkojen ajoja. Hän toimi myös komppanian kirjurina ja autotarkastajana rintamalohkollaan. Lääkintämiestehtäväkin oli hänelle asetettu.

- Pian talvisodan jälkeen isä, äti ja Viipurissa syntynyt Pertti muuttivat karjalaisevakkoina muiden viipurilaisten mukana Lahteen. Isä jatkoi ammattiautoilijan uraansa vuoteen 1953 asti. Hän oli Lahden Kuorma-autojen tilauskeskuksen perustajia ja vuosikausia sen hallituksen jäsen toimien myös puheenjohtajana. Isä antoi oman panoksensa ammattiautoilijoiden järjestötoiminnan kehittämiseksi ja etujen ajamiseksi. Hän kirjoitteli aikoinaan artikkeleita ja pakinoita autoilijoiden valtakunnalliseen lehteen.

- Isällä oli liikenneluvat kahdelle kuorma-autolle ja hän kuljetti autoillaan jälleenrakennuskaudella kaikenlaisia rakennustarvikkeita, mm. betonia, tiiliä, puutavaraa, putkia jne. Myöhemmin jääkaappeja ja elintarvikkeitakin.

- Sodan jälkeisen rakentamisen hiljetessä ja selän vihoitellessa isä vaihtoi alaa. Hän ryhtyi ensin kauppaedustajaksi myyden etelä-Suomessa kameroita, kompasseja, naisten hattuja, tekstiilejä jne. Isä perusti myöhemmin edustusliikkeen ja viime vuosina ennen eläkkeelle siirtymistään hän myi lahtelaiselle huonekaluteollisuudelle vanua ja “elämä oli kuin pumpulia", kuten isä itse sattuvasti sanoi. Hirsimökit, peltiautotallit ja veneetkin olivat isällä kauppatavarana.

- Isä toimi myös suuren rakennusliikkeen keskusvarastonhoitajana seitsemän vuoden ajan ja jonkun aikaa kiinteistönmyyntitehtävissäkin.

Eläkepäiviä isä ehti viettää 13 vuotta, alkaen 1976. Oman kotitalon pihalla hän seuraili eläinten elämää: tirkisteli muurahaisten polkuja, vihelteli pikkulinnuille, syötti miltei kotiportailta jänistä, keräili pihasta ja metsästä mustarouskut äidin paisteltaviksi, pihapensaista marjat ja puista omenat. Isä oli kiinnostunut myös jääkautisista kalliouurteista ja kotimetsikön kasvillisuudesta. Opettipa isä myös lastenlapsilleen eläinten elämää, käänteli kiviä ja tutkaili puunkoloja ja kertoili juttujaan... Raimon perheen asuessa Kiveriössä Kati-tyttö oli polvenkorkuisena vaijalla päivähoidossa. Silloin syntyi rakkaus luontoon ja eläimiin myös tytöille.

Isä sai elää pitkän ja antoisan elämän, hän oli jo 78-vuotias. Joskus hän kutsuikin itseään sukunsa “viimeiseksi mohikaaniksi", sisarukset olivat jo kaikki siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Isä oli kotikissa, viihtyi parhaiten Purokadulla. Hän oli perhekeskeinen, perinteitä kunnioittava, sukurakas, huolissaan Kaarnan nimen säilymisestäkin... Toisinaan hän laski leikkiä meille pojille siitä, että nimen pitää säilyä, ja toivoi lapsenlapsekseen poikaakin... Ahti Eijan kanssa saikin vaijan mielen rauhoittumaan, kun Anssi syntyi.

Muutama vuosi sitten isä tuli ylpeänä kotiin perusteellisesta lääkärintarkastuksesta. Kunto rautainen, kaikki arvot loistavia, kuin nuorella miehellä... Ehkä tässä oli hivenen ylioptimistisuutta isän tavanomaiseen tyyliin, mutta ei kai isän ajokortin uusiminenkaan olisi onnistunut 75 vuoden iässä, ellei terveys olisi ollut vähintään kohtuullinen.

Isä oli ikuinen automies ja vielä viime syksynä hän innostui vaihtamaan vanhan autonsa uudempaan. Sen kunnostelussa riittikin puuhaa pitkäksi aikaa. Heinäkuussa isä ja äiti tekivät omalla autolla viimeisen matkan vanhoille kotikonnuille, Nuijamaalle. Omien vanhempien ja sisarusten haudoille tehtiin tervehdyskäynti vain kuukausi sitten.

Isän korkea ikä alkoi muistuttaa itsestään, vaikka ei isä meille pojille vaivoistaan puhunutkaan. Tänä keväänä isällä alkoivat oireet, puristusta rinnassa, väsymystä... Lääkäri kirjoitti reseptin ja elämä jatkui ennallaan, vaikka askel lyheni, vauhti hidastui ja yhä suurempi osa päivistä kului leväten.

Toiseksi viimeisenä päivänään isä puuhaili autotallissa keksintörakennelmien parissa, istui iltapäivällä äidin ja Raimon kanssa keittiössä valokuvia katselemassa ja rupattelemassa. Illalla isä seurasi tv:stä myöhäisuutiset ja Suomi-Jugoslavia jalkapallomaaottelua, penkkiurheilija kun oli. Isä tunsi itsensä väsyneeksi, kävi sänkyyn lepäilemään. Hän joutui ottamaan lääkkeitä ja kun ne eivät auttaneet, äiti ja isä tilasivat auton, millä siirryttiin yöllä kaupunginsairaalaan.

Torstaina 24.8.1989 puoliltapäivin äiti ja Raimo kävivät teho-osastolla isää katsomassa. Isä oli väsynyt, hän nukkui, tuskin tiesi käynnistä. Illansuussa vointia kysyttäessä olo oli ennallaan. Hetkeä myöhemmin äiti sai sairaalasta viimeisen viestin, väsynyt sydän oli yllättäen pysähtynyt, isä oli nukkunut pois, kello oli 17.45. Hän ei enää tulisi kotiin...

Mutta isähän sai uuden kodin, hän vain siirtyi rajan taa, sinne minne me kaikki menemme. Ja nyt isän on hyvä olla...

Kiitos Sinulle isä kaikesta. Annoit äidille ja meille pojille hyvän kodin, turvallisen lapsuuden ja nuoruuden, hyvän perustan elämää varten. Muistosi säilyy.

K i i t o s . . .

Raimo